Historia

Jonkerin kylän varhaisinta historiaa koskevaa dokumentointia ei juuri löydy. Esimerkiksi asutushistoria on jäänyt pitkälti yleisen historiankirjoituksen ja perimätiedon varaan. Jonkerin kylää ovat asuttaneet metsälappalaiset, sitten Karjalasta ja myöhemmin Savosta ja lännestä tulleet eränkävijät. Tätä käsitystä tukee paikannimistö. Kylän alueelta paikannetut kivikauden asutuksesta kertovat löydökset ovat kylän varhaisinta historiaa. Myöhemmin tulivat kaskenpolttajat sekä etelän että lännen suunnasta.

Useissa kirjallisisssa lähteissä mainitaan Jonkerin Kylänniemessä sijainnut kirkko ja sen ympärillä ollut ortodoksinen asutus. Kirkon ja asutuksen olemassaoloa tukee vahvana sukupolvelta toiselle siirtynyt perimätieto. Tarkempi näyttö asiasta puuttuu toistaiseksi. Museoviranomaisilla ei ole ollut asian tutkimiseen resursseja eikä syrjäisen kolkan kohteen tutkimiseen ole ehkä löytynyt haluakaan.

Varhaisimmat asukkaat kirjattiin veroluetteloihin 1600-luvun puolessavälissä. Siitä alkaen kylän tiedetään olleen asuttuna; osa savuista oli ajoittain autiona muun muassa suuren Pohjansodan aikaan. Rippikirjaan kylän asukkaat alettiin merkitä 1700-luvun puolessavälin, mistä lähtien asukkaista on katkeamaton ja luotettava tieto siltä osin kuin rippikirjat ovat tulipaloilta ja muilta tuhoilta säästyneet. Kaikkien varhaisimpiin rippikirjoihin ja veroluetteloihin merkittyjen asukkaiden asuinpaikkaa ei ainakaan vielä ole pystytty todentamaan.

Kaikki asiakirjat tukevat käsitystä, että ensiksi asutettiin Jonkerinjärven ympäristö. Kylän vanhimmat tilat ovat Kylänniemi ja Hannonkangas, jotka ovat olleet asuttuina 1660-luvulta lähtien.

Isojaon toimittamisen aikaan 1850-luvun tienoilla olivat kaikki isojaossa muodostetut yksitoista tilaa olleet siihen mennessä asutettuja, mutta osa tiloista oli jaon aikaan autioita. Muodostetut tilat olivat suuria, suurimmat yli 1700 hehtaaria. Osa tiloista joutui heti jaossa liikemiesten haltuun. Suurin osa tilojen siihenastisista isännistä ei pystynyt käyttämään perinnöksiosto-oikeuttaan, saatikka selviytymään myöhemmistä veroista. Puutavaraa ei vielä tuolloin Jonkerista ostettu  ja rahan hankkimiseen muullakaan keinoin ei ollut mahdollisuuksia. Tämä antoi tilaisuuden liikemiehille.

Tiloista Hannonkangas, Ahvenlahti, Rasivaara ja Kontuvaara olivat jo jaossa joutuneet ruukinpatruuna Långmanille. Hakovaara siirtyi monien eri vaiheitten ja oikeudenkäyntien jälkeen kauppias Timoselle ja samoin kävi Piippolalle (Koivula), joskaan ei aivan yhtä moninaisten vaiheiden jälkeen. Saarenautio päätyi ensin Långmanille, sitten Kilpeläiselle ja sen jälkeen Kylänniemen isännälle Juho Pyyköselle, joka möi tilan kauppias A.J. Mustoselle. Mustosen asemasta Jonkerin tilojen omistajana esiintyy joensuulainen liikemies Simon Parviainen. Ukonvaara ja Märkävaara siirtyivät jossakin vaiheessa joensuulaisen Cederberg & Co:n omistukseen ja myöhemmin Kaukas Oy:lle. Kauppias Timosen omistukseen siirtynyt Piippola siirtyi kaupalla Tornator Oy:lle. Hakovaara päätyi lopulta Timosen omistukseen, joka myi tilan Karvoselle ja Venäläiselle.

Mustosen ja Parviaisen omistama Utra Wood omisti noin 100 000 hehtaarin metsäomaisuuden, joka joutui Egerton Hubbard & Co:n haltuun. Joidenkin asiakirjojen mukaan myös Jonkerin tilat olisivat olleet kyseisen yhtiön hallussa. Myöhemmin yhtiön omistamat maat joutuivat Gutzeit & Co:n haltuun, mikä asiakirjojen mukaan näyttäisi merkinneen muutosta tiloille vuokramiehinä asumaan jääneiden entisten omistajien asemaan. Enää heitä ei mainita koko tilan vuokraajina.

Jonkerilaisten osalta aikainen ja runsaskätinen isojako koitui lopulta tuhoisaksi. Sen sijaan kuhmolaiset, jotka saivat tilansa isojaossa myöhemmin, tulivat omistajiksi aikaan, jolloin puutavarayhtiöt alkoivat ostaa puuta näiltä alueilta ja näin heillä oli myös mahdollisuus selviytyä tilan rasitteista. Kun kuhmolaiset alkoivat esiintyä metsän myyjinä, oli jonkerilaiset siihen mennessä menettäneet tilansa.

Isojaon aikoihin alkoi kylän asutus laajeta tulevan maantien seuduille. 1850-luvun paikkeilla perustettiin Matovaaran ja Nuottivaaran kruununtorpat. Samoihin aikoihin ajoittuvat Teljovaaran ja Tuppuravaaran kruununtorppien perustamiset. Teljovaara ja Nuottivaara olivat metsävartijatorppia. 1900-luvun alkupuolella perustettiin Oritvaaran kruununtorppa, ja samoihin aikoihin ajoittunee myös Eerolan (Uusi Teljo) torpan synty. Reilu vuosikymmen myöhemmin perustettiin Loukkulehdon ja Vanhan Männikön torpat, joista jälkimmäinen siirrettiin myöhemmin tien varteen.

1930-luvun puolessa välissä Jonkerin maanomistus järjesteltiin uudelleen. Isojaon jälkeen yhtiöiden omistukseen siirtyneille tiloille vuokramiehiksi jääneet entiset omistajat saivat pienen osan entisestä tilastaan takaisin, kun valtion toimesta perustettiin niin sanottuja asutustiloja. Valtion torpat itsenäistettiin samoihin aikoihin asutustiloiksi. Jonkerilaiset olivat siirtyneet vuokramiehistä omistajiksi.

 

Jonkeri oli ennen muuta savotoitten kylä

Jonkeri tuli metsänkorjuun osalta nollarajan ulkopuolelle 1800-luvun lopulla. Kauppias Timosen osti Hakovaaran tilan 1870-luvulla, ja myydessään sen vähän myöhemmin edelleen Kärnälle pidätti hän kaupassa itselleen oikeuden tukkipuihin. Myöhemmin todettiin Gutzeitin suorittaneen puiden korjauksen. Perimätieto kertoo, että Suolalammin ympäristöstä hakattiin 1880-luvulla arvopuuta. Siltä ajalta on jäänyt muistuttamaan niin sanottu Fillmannin leipäsauna Suolajoen varteen. Sauna on saanut nimensä hakkauttajasta, Fillmannista, joka oli ennen rospuuttokelejä paistattanut leipää Teljovaaran talossa ja ajattanut ne varastoon saunalle. Suolalammilla on myös Filmannin nimeä kantava niemi, josta kerrotaan kyseisen herran huudelleen ohjeitaan. Vuosisadan vaihteessa hakkuut valtion metsissä alkoivat kylän eteläreunalta Koivujoen varrelta ja siirtyivät siitä pohjoista kohden niin, että ennen sotia hakattiin jo Kaakkurinkankaalla Otrosvaarasssa ja muuallakin uittoreittien varsilla.

Sotien jälkeen hakkuut kiihtyivät kaikkialle kylän alueelle, missä puuta oli hakattavissa kohtuullisten kuljetusmatkojen päässä uittoreiteistä. 1920-luvulla oli suuret hakkuut rajan toisella puolella, ja niiden painopiste oli Valaman ja Kivivaaran korkeudella olevilla alueilla, mutta ne ylettyivät myös Jonkerin kohdalle. Aikalaiset kertoivat menneensä ”roopuskalla” yli Otrosjärveltä savottaan rajan taakse. Illalla oli palattava omalle puolelle. Savotoiden suuruudesta kertoo, että miehiä oli töissä yli tuhat ja hevosia noin viisisataa. Savottaa varten rakennettiin liki kuusikymmentä rakennusta ja lisäksi savottalaisia oli majoittuneena mm. Teljossa. Kämpän pohjat Teljon lähistöllä lienevät kyseisen savotan ajalta.

Ensimmäiset suuret aukkohakkuualueet ilmaantuivat kylän maisemaan 1950-luvun alkupuolella. Muutaman vuoden kuluttua alettiin alueita kulottaa, ja iltaisin saattoi kylä olla sinisenään savusta. Hakkuiden seurauksena tarvittiin lukuisa määrä savottakämppiä. Olivat Suolalammin kämpät, Pirunkorpi, Olumpiakylä, Hakojärvi, Tervakangas, Kurkisuo, Alanne, Kangasjärvi, Siltakoski, Raatekoski ja monet muut, joiden nimet ovat jo kämppien poistuttua unohtuneet. Jonkerilaisille tutuksi tuli myös Kukkarolampi, joka oli viimeisimpiä toimineita kämppiä.

1940- ja 50-luvuilla tiedostettiin, että osa metsävaroista sijaitsi uittoreittien ulkopuolella. Näiden hyödyntämiseksi suunniteltiin teiden rakentamista jo 40-luvun lopulla. Huikein oli suunnitelma metsäradan rakentamisesta 50-luvun alkupuolella. Metsärata jäi rakentamatta ja teiden rakentaminen siirtyi 60-luvun puolelle. Tämän jälkeen teitä on rakennettu joka paikkaan, ja hakkuut muuttuivat koneellistumisen myötä aikaisempaan nähden niin mittaviksi, ettei suurienkaan salojen paljaaksi hakkaamiseen mennyt kuin reilu vuosikymmen.

 

Kinttupolkuja ja pikitietä

Jonkerilaisten yhteydet ulkomaailmaan olivat 1800-luvun puoleen väliin saakka polkujen ja kärrytieksi luettavien kulkuväylien varassa. Kuuluminen Nurmekseen vaati asioimista Nurmeksessa, jonne muodostui kaksikin reittiä. Toinen, pitkostettu polku kulki Sepposen kautta Heinävaaraan ja sieltä Nurmekseen ja toinen, kärrytieksi kunnostettu niin sanottu Kapulatie Nuottivaaran kautta Heinävaaraan ja edelleen Nurmekseen. Tunnettuihin kulkuteihin kuului myös nurmekselaisten kauppiaiden aikaansaama, talvitienä käytetty niin sanottu Pirtutie Venäjän puolelta Nurmekseen. Talojen ja kylien välillä oli pitkostettu polkureitistö.

1970-luvulle saakka polut pysyivät hyvin kunnossa, ja niitä käyttivät metsätyömiehet, metsästäjät ja muut kulkijat liikkuessaan. Metsähallitus ja yhtiöt pitivät huolen, että polut säilyivät hakkuiden jälkeen kunnossa. Metsätöiden koneellistuminen toi muutoksen tähänkin asiaan. Polut ja muut kulkutiet tuhottiin surutta. Kapulatie, joka on merkittävin kyläläisten kulkutie ja joka on sittemmin saanut Museovirastolta koskemattomuuden suojan, tuhottiin lopullisesti 2000-luvulla.

Maantien rakentaminen aloitettiin Pielisjärveltä päin 1800-luvun puolenvälin tietämillä, ja 12 kyynärää leveästä kulkutiestä oli vuonna 1861 valmiina 58 kilometriä 67 kilometristä. Kuhmolaiset kirjelmöivät kuvernöörille muutamaa vuotta myöhemmin someron ajamisesta Jonkeriin menevälle tielle sekä tien jatkamisesta siten, että se yltäisi Pielisjärveltä päin rakennettuun tiehen. 1800-luvun puolessa välissä ymmärrettiin Karjalan (Pielisjärven) ja Kuhmon välisen kulkuyhteyden tärkeys. Tätä aikaisemmin kulkuyhteyttä Oulun suuntaan oli pohtinut kirkkoherra Stenius, Koski-Jaakko, ja ehdottanut Jongunjoen kanavoimista sekä Jonkerinjärven ja Saunajärven välisen kannaksen puhkaisemista.

Autoliikenne Jonkerin kautta alkoi ennen talvisotaa. Tie ei ollut aina liikennöitävässä kunnossa: keväisin kesti monta viikkoa kelirikkoaikaa, jolloin autot eivät kulkeneet, ja tulvakin saattoi katkaista kulkemisen, niin että pahimman paikan yli oli mentävä soutaen. Sillatkin olivat vaarassa huuhtoutua tulvan mukaan. Tie saattoi myös hävitä, kuten kävi kesällä 1954.

Yli sata vuotta tien avaamisen jälkeen Jonkeriin pääsi Kuhmon suunnasta pikitietä. Tällä kertaa kulkuyhteyden pullonkaulan muodosti Pielisjärven (Lieksan) puoli. Merkillepantavaa on kuitenkin, että Jonkeriin tuli maantieyhteys noin sata vuotta aikaisemmin kuin moniin Kuhmon ja Kainuun kyliin.

 

Leipä ja särvin tulivat metsästä, vedestä ja pellosta

Metsä, järvet ja pienemmät vedet ovat aina olleet kyläläisten ruoka-aittoja. Alkujaan metsät tarjosivat ruokaa riistan muodossa. Kalastus oli metsästyksen ohella ainakin yhtä tärkeä ruoan lähde. Puutavarayhtiöiden alettua ostaa puuta kylän korkeudelta tulivat metsätyöt tärkeimmäksi leivän lähteiksi. Maataloudesta saatiin parhaimmillaankin vain osa tarvittavasta ruoasta.

Maanviljelyyn Jonkerissa on ollut huonot edellytykset, ja pelkästään siitä elantonsa saavia on ollut vähän jos laisinkaan. Kylän maaperä on karua ja kivikkoista. Aina viisikymmentäluvulle saakka karjanrehua niitettiin suoniityiltä. Vasta niin sanotun suoviljelyksen alettua alkoivat peltopinta-alat nousta ja päästiin rehun suhteen omavaraisiksi. Yleisimmin peltoa oli alle viisi hehtaaria taloa kohden ja lisäksi niistäkin suurin osa kivikkoisia. Vain muutamassa talossa oli peltoa yli tuon määrän ja vielä harvemmassa sen kuntoista, että sitä voi koneellisesti viljellä. Vielä viisikymmentä luvun lopussa koko kylän (maarekisterikylä) lypsykarja oli noin seitsemänkymmentä lehmää. Yleisesti lehmiä oli 1–2 talossaan ja harvoissa lehmiä oli niinkin paljon kuin viisi.

 

Raja on ollut aina läsnä

Valtakunnan raja on niin sanotusti läsnä kyläläisten elämässä. Pähkinäsaaren raja kulki kylän pohjoislaitaa Korpilammen kivelle ja Jonkeri jäi selvästi Venäjän puolelle. Stolbovan rauhassa raja siirtyi itään päin kulkien Otrosjärvelle nykyisin tunnettua linjaa ja siitä eteenpäin Jonkerin rajakivelle. Jonkeri jäi tällöin Ruotsin puolelle lukuun ottamatta Jonkerinjärven takana mahdollisesti olleita savuja.

Suomen sodan jälkeen Suomi joutui Venäjän alaisuuteen ja siitä muodostettiin suuriruhtinaskunta, jolla oli jonkinasteinen autonomia, itsemääräämisoikeus. Itärajalla käytiin rajakäynti Stolbovan rajalla 1830-luvulla. Linjaukset olisivat merkinneet, että osa kylän taloista olisi jäänyt Venäjän puolelle. Tämä oli vastoin keisarin antamia ohjeita, joiden mukaan kenenkään tilukset eivät saisi jäädä rajan taakse. Rajankäynti jäi Jonkerin kohdalta kesken ja suomalaiset esittivät keisarille rajan siirtämistä idemmäksi. Keisari totesi, ettei suomalaisilla ollut oikeutta  tehdä muutosesityksiä, mutta siitä huolimatta hän linjasi rajan uudelleen kulkemaan nykyiselle paikalleen.

Jonkerin kylä on kuulunut kahteen lääniin ja ainakin kolmeen pitäjään. Oulun ja Kuopion läänin raja kulki Rajasuolta Saaripuron eteläpuolelta Jonkerinjärven yli yhtyen valtakunnan rajaan Möntönvaarassa. Jonkeri kuului tuolloin hallinnollisesti Nurmeksen pitäjään. Vuoden 1903 vuoden alusta, rajoja muutettiin siten, että pitäjien ja läänien rajat tulivat nykyisin tunnetuille paikoilleen.

Jonkeri on kuulunut olemassa olonsa aikana yli 250 vuotta Pohjois-Karjalan vaikutuspiiriin ja runsaat 100 vuotta Kainuun vaikutusalueeseen. Kuuluminen karjalaisten kulttuurivaikutteiden piiriin on kylässä edelleenkin aistittavissa. Hallinnollisesti kylä on ollut historiansa ajan katvealuetta. Tällä seikalla lienee ollut vaikutusta siihen, että kehitykseen ei juuri ole panostettu eikä kylän autioitumista pantu pahakseen.

 

Rajavartiosto

Suomen itsenäistyttyä ja rajan Venäjän puolelle sulkeutuessa alkoi rajan vartiointi. Jonkerin kylään perustettiin rajavartio vuonna 1919, ja se sijoitettiin ensin Pyykön taloon, mistä siirryttiin välillä Nuottivaaralle. Matovaaralle rajavartio sijoittui pitemmäksi ajaksi, kunnes oma vartiorakennus valmistui maantien varteen vuosi ennen talvisotaa. Rajavartioinnin ohella suoritettiin muutakin laillisuuden valvontaa. 1930-luvulla astui voimaan kieltolaki, jonka seurauksena kotipoltto lisääntyi entisestään. Rajavartijoille maksettiin erillinen palkkio viinankeitosta käräyttämisestä, ja jokunen kärähti tiputtelusta Jonkerissakin. Aikalaisten kertomaa on myös toisenlainen suhtautuminen tiputteluun. Tarpeet olivat kaikilla samat.

Tositoimiin rajavartiosto joutui 30-luvun alkupuolella, kun syvän laman seurauksena ihmisiä alkoi sankoin joukoin vaeltaa Venäjän puolelle etsimään työtä ja toimeentuloa. Osalla Venäjälle menijöistä sinne pyrkimiseen saattoi olla myös poliittisia syitä. Jonkerin seutu muodostui suosituksi paikaksi pyrkiä rajan yli. Alue oli harvaanasuttua, ja rajalle ohjaamassa oli sekä läänin raja että niin sanotun Pirtutien pohja. Rajavartiat onnistuivat saamaan kiinni kymmenittäin yli pyrkijöitä. Joku harhautui väärin opastettuna ja päätyi Matovaaralle rajavartioiden syliin.

Yksi harvoista, ellei peräti ainut kylällä tehty surmatyö tapahtui sodan jälkeen vuonna 1944, kun rajavartion päällikkö ampui savottalaisen Nuottivaaralla. Jonkeri oli tuohon aikaan rajaseutua, jolla oleskeluun tarvittiin rajaseutupassi. Humalassa ollut vartiopäällikkö oli keskellä yötä tullut tarkastamaan passeja Nuottivaaran isossa turvassa nukkumassa olleilta savottalaisilta. Eräs heistä oli kysellyt ajankohdan sopivuutta ja syntyneen sanaharkan päätteeksi vartiopäällikkö haavoitti ampumalla kuolettavasti mainittua savottalaista.

Rajavartiolla sijaitsi 50-luvun loppupuolelle saakka kylän toinen puhelin, toinen oli Nurmirannassa Enson työnjohtajalla. Monella tapaa rajavartio oli vaikuttamassa kylän elämään, vaikka läheisiä suhteita kyläläisten ja vartion henkilöstön välillä ei saanut muodostuakaan. Usko rajan vartioinnin tarpeellisuuteen ja jatkumiseen oli suuri vielä 1970-luvulla. Vartiorakennusta kunnostettiin ja henkilöstöä varten rakennettiin uusia asuntoja. Parissa vuosikymmenessä tilanne muuttui siten, että vartio suljettiin, mikä taas osaltaan oli vahvistamassa kylän autioitumista.

 

Sota koetteli myös Jonkeria

Talvisodan syttyminen yllätti jonkerilaisetkin kesken arkiaskareita. Sota oli alkanut, kun evakuointiin ryhdyttiin. Vaarana oli, että jopa vihollinen olisi ehtinyt sulkea maantien Sivakassa ennen kuin viimeiset lähtijät karjan kanssa ehtivät pois alta.

Kylä säästyi joutumiselta taistelutantereeksi, mutta pieniä partiokahakoita käytiin ja näissä kaatui sekä omia että vihollisen sotilata. Joulukuun puolen välin tietämillä tietä pitkin kulki venäläinen pataljoona, jonka tavoitteena oli edetä Nurmijärvellä suomalaisten sivustaan ja selustaan. Onnistuessaan vihollinen olisi voinut uhata myös Nurmeksentietä etenevän JR 25:n huoltoa. Pataljoonan matka katkesi täydelliseen tuhoon Heinäjoella. Suomalaiset partiot seurasivat pataljoonan etenemistä ja hidastivat sen kulkua iskemällä sen sivustaan. Iskuissa haavoittui vihollisia ja näitä hoidettiin tienvarsitaloissa, joista löytyi sodan jälkeen verisiä sidetarpeita.

Jonkerin kylän rakennukset säästyivät lähes tuhoitta sodasta. Vihollinen poltti sodan lopussa Matovaaran talon ja kämpän Juolungan rannalla. Sauna-ahon juuri ennen sotaa valmistuneen asuinrakennuksen purkivat suomalaiset korsutarpeiksi Kalettomanlammin kohdalla olleeseen 11/JR 25 tukikohtaan. Ilman urhauksia ja menetyksiä eivät jonkerilaiset talvisodastakaan selvinneet. Järkyttävin sotaan liittyvä tapahtuma oli kolmen nuoren kävely suomalaisten omaan miinoitukseen kalamatkallaan Koirilammelle juhannuksen alla hieman ennen jatkosodan syttymistä. Miinan räjähdyksessä haavoittui kuolettavasti kaksi henkilöä ja yksi sai elinikäiset vammat.

Jatkosodan ajan jonkerilaiset saivat olla kotonaan, paitsi lähempänä rajaa olevista taloista piti tulla tien varteen ainakin osaksi aikaa. Partisaanien pelon alla elettiin myös Jonkerissa ja sellaisia on kylässä liikkunutkin. Ainakin Oritvaaran talon pihassa heitä on todistettavasti käynyt. Raporteissaan venäläiset olivat ilmoittaneet tuhonneensa Jonkerin kauppalan. Kylää pommitettiin joitakin kertoja sotien aikana. Talvisodan aikana pommeja on pudotettu Nurmirannan Möntönrinteen välille sekä Nuottivaaran rinteeseen, jatkosodan aikana kohteena on ollut ainakin Männikön seutu. Vahinkoja pommituksilla ei saatu aikaan. Lentokoneista ammuttiin konekivääreillä Märkävaaran rakennuksia ja Tuppuranvaaralla kylän naisväkeä muistutettiin, etteivät kyseessä olleet omat koneet.

 

Jonkerilaiset sodan uhrit:

Kähkönen Matti Eemil s. 3.4.1903 Kuhmossa kaatui 5.1.1940 Suomussalmella

Nevalainen Veikko Sakari s.1.4.1914 kaatui Kuhmossa 19.2.1940 Kuhmossa

Kähkönen Martta Kunilla s. 27.1.1922 Kuhmossa kuoli miinan räjähdyksessä 20.6.1941

Piirainen Erkki Eljas s. 18.5.1917 Kuhmossa kuoli miinan räjähdyksessä 20.6.1941

Piirainen Eetu Oskari s. 7.8.1901 kaatui Kuhmossa 7.8.41 Rukajärven suunnalla

Sivonen Reino Olavi s. 29.7.1918 Enossa kaatui 24.10.1944 Muoniossa

Kähkönen Matti Eemil s. 3.4.1903 Kuhmossa kaatui 5.1.1940 Suomussalmella

Nevalainen Veikko Sakari s.1.4.1914 kaatui Kuhmossa 19.2.1940 Kuhmossa

Kähkönen Martta Kunilla s. 27.1.1922 Kuhmossa kuoli miinan räjähdyksessä 20.6.1941

Piirainen Erkki Eljas s. 18.5.1917 Kuhmossa kuoli miinan räjähdyksessä 20.6.1941

Piirainen Eetu Oskari s. 7.8.1901 kaatui Kuhmossa 7.8.41 Rukajärven suunnalla

Sivonen Reino Olavi s. 29.7.1918 Enossa kaatui 24.10.1944 Muoniossa

 

Koulu saadaan vihdoin

Jo 1800-luvun lopulla nimimerkki "Jaakon" kirjoituksessa Karjalatar-lehdessä vaadittiin Jonkeriin kansakoulua. Kului puolivuosisataa ennen kuin koulu vihdoin saatiin. Silloinkin vielä yritettiin aloittamista siirtää, kun ei ollut sopvia tiloja. Vuoden 1948 tammikuussa koulu kuitenkin aloitettiin Lehdon pirtistä erotetussa luokkahuoneessa. Ensimmäiseksi opettajaksi oli saatu Judström ja seuraavana syksynä aloitti opettajana Aino Leppänen. Syksyllä 1949 koulu siirtyi Tuppuravaaran tupaan ja vuotta myöhemmin syksyllä 1950 omaan uuteen koulurakennukseen. Pitkämatkalaisille oli asuntolarakennus ja heitä hoitamassa asuntolanhoitaja apulaisineen. Päästiin eroon talomajoituksesta. Koti-ikävä pysyi ennallaan.

Opettajien saaminen Jonkeriin tuotti jatkuvasti vaikeuksia. Toisen opettajan osalta saatiin heti ensi vuosina aina koulun päättymiseen saakka kestänyt ratkaisu, kun Kyösti Kaltiala aloitti opettajana syksyllä 1953. Toisen opettajan tilanne jatkui hankalana ja yleensä saatiin vuodeksi kerrallaan ilman pätevyyttä ollut opettaja.

Viisikymmentäluvun ajan oppilaita oli riittämiin. Kuusikymmentäluvulle tultaessa ikäluokat pienenivät ja muutto kylältä laski lopullisesti oppilasmäärän liian pieneksi, jotta opetusta olisi ollut perusteltua jatkaa. Koulun johtokunta päätyi esittämään vuonna 1970 koulun lopettamista ja oppilaiden siirtämistä Rastin kouluun. Vain kahdessa vuosikymmenessä ympyrä sulkeitui tältä osin.

 

Muutoksen tuulia

Koulun alkamisen ohella tapahtui muitakin muutoksia. Samoihin aikoihin alkoivat koululaiset ja vähän vanhemmatkin kokoontua kerhotoiminnan merkeissä. Kylän väkiluvun huomioiden osanotto haki vertaistaan, alkuvuosilta on säilynyt osanottajalista, jossa on 28 nimeä.

Kylälle perustettiin Maatalousnaisten osasto pari kuukautta koulun alkamisesta. Perustava kokous pidettiin Pyykönvaaralla Kukkulan talossa. Toiminta hiipui välillä lähes olemattomiin ja heräsi taas uudelleen. Vahvana puuhanaisena oli Leena Toivanen 1950-luvun alusta lähtien aina kuolemaansa saakka. Hän ei lannistunut, vaikka tekijöitä ympärillä ei paljon muita ollutkaan. Toiminnan painopiste aina vaihtui, mutta sitä leimasi vahva yhteisöllisyys. Asukkaiden vähetessä toiminta hiipui niin, että osasto jätettiin lepäämään vuoden 1991 kokouksessa.

Viisikymmentäluvun alkuvuosina perustettiin Jonkerin kalastuskunta hallinnoimaan isojaossa yhteisomistukseen jääneitä vesialueita. Poliittiset puolueet pitivät myös omia tupailtojaan ainakin vaalien lähestyessä, vaikka järjestäytyminen lienee ollut vähäistä. Sen verran aktiiveja useasta puolueesta kylällä oli, että vaalimainoksia puhelinpylväisiin vaalien alla ilmaantui.

Kylien väkimäärän vähentyessä heräsi tarve uudenlaiselle yhteistoiminnalle. Syntyivät kylätoimikunnat. Jonkeriin kyläseura perustettiin ensimmäisten joukossa Kuhmossa, Kainuussa ja koko valtakunnassa 1976. Toiminta jatkuu edelleen.