Heinämäen kylän historiaa

Kylän 400-vuotisjuhlat järjestettiin vuonna 2008. Seuraavana lyhyt oppimäärä kylän historiasta. Teksti perustuu Osmo Polvisen juhlaesitelmään kylän historiasta kylätalon avajaisissa 24.3.2007.

Vuonna 2008 tuli kuluneeksi 400 vuotta siitä, kun kylämme sai ensimmäisen pysyvät asukkaansa. Kusianjärvelle muutti tuolloin Pielaveden Lammassalon saarelta Paavo Niskanen yhdessä vaimonsa ja Olli poikansa kanssa. Tämän jälkeen tänne on monet muuttaneet, täällä asuneet ja täältä lähteneet. Puheenvuorossani käyn hieman läpi mitkä suvut ovat olleet kylämme asuttajia.

Silloin kun näitä sydänmaita asutettiin niin erämaille lähtijät olivat yleensä nuoria pariskuntia. Tavallisesti käytiin ensin tutustumassa talon paikkaan ja tehtiin varsinaiselle muutolle valmisteluja. Rekikelin aikaan kuljetettiin raskaampia tavaroita ja eläimet. Näin meidän kylämme elämä sai alkunsa ja sitä on jatkunut tähän päivään saakka. Elämä tulee jatkumaan eteenkinpäin. Jo ennen Niskasia kylällämme on ollut jonkin verran aikaisempaa asutusta mutta siitä ei tullut pysyvää. Kato- ja tautivuodet kohtelivat monesti kovalla kädellä. Voimme vain kuvitella millaista arkielämän alkuun lähtö tuolloin oli. Niskasten sukua asui Määttäläksi nimetyssä talossaan aina vuoden 1745 tienoille saakka. Niskasten jälkeen Kusianjärvellä asui Klemettejä noin 150 vuoden ajan.

Kylämme toiseksi vanhin asukas Olli Pesonen muutti vuoden 1650 tienoilla Matikanjärvelle. Pesosia asui parhaimmillaan kolme perhettä. Pesoset olivat ns. lapinsukuisia. Lappi käsitettiin tuolloin Kainuusta katsoen lähinnä Kuusamon seutuna. Sukua asui Matikkalaksi nimetyssä talossa 1600-luvun lopulle ja palasivat takaisin Kuusamoon. Kuusamoon muuttoon vaikutti perheen nuorten isäntien kuolemat ja talon omistusjärjestelyt. Muistoksi Pesosten asumisesta jäi alueelle rikas paikkojen nimistö, kuten Poromäki, Jussinmäki, Pesola, Ristilampi, Näkkilampi jne. Maittakoon, että Kuusamoon muuttaneita Paavo ja Jussi Pesosta syytettiin siellä luvattomasta kasken kaadosta ja heidät tuomittiin sakkoihin. Vuonna 1688 Kuusamossa päätettiin muuttaneiden tulosta pitää katselmus. Jussi Pesonen valittiin perustettuun toimikuntaan muuttaneiden edustajaksi. Jussi Pesosta voidaankin pitää kylän ensimmäisenä luottamushenkilönä. Pesoset saivat erilaisten järjestelyjen kautta uudisasukasoikeudet Kuusamon Haukiniemestä. Pesosten pojat möivät myöhemmin tilan Kuusamon kirkkoherra Boneliukselle ja Pesosista tuli tämän jälkeen poromiehiä.

Samoihin aikoihin Pesosten kanssa Hans Wilmi tuli Wilmilä 22 taloon Peritalon kylälle. Wilmit olivat sotilaita ja talonpoikia, he kävivät välillä vartioimassa Kajaanin linnaa. Wilmien sukua asui Wilmilässä 1700-luvun lopulle.

Erich Hakkarainen asui Hakkaralassa nykyisellä Klemetinvaaralla vuoden 1665 tienoilta lähtien. Pojista Pehr jatkoi talonpitoa ja veljeksistä Hans ja Erich Hakkarainen ryhtyivät raivaamaan Moisalan taloa Pihlajamäelle. Hakkaraisten sukua asui Klemetinvaaralla 1800-luvun lopulle ja Moisalassa 1700-luvun lopulle. Moisalassa oli asunut ennen Hakkaraisia tilapäisesti Olli Moisanen perheineen. Moisasilla näyttäisi olleen kesäpaikka Matikanjärvellä ja talvella asuivat pääasiassa Moisalassa. Asuinpaikan vaihtoon vaikutti varmaankin levottomat vainoajat sekä elannon hankkimiseen liittyvät asiat. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voisi mainita, että Olli Moisanen omisti vuoden 1630 karjakirjan mukaan vetohärän. Vieläkin kuulee sanottavan, että joka härillä kyntää se häristä puhuu. Asiassa taitaa olla yleensä vinha perä.

Korhosten suvun Peer Korhonen muutti Korhola 4 taloon Poromäelle vuonna 1674 Alasotkamon Korholasta. Peer oli verovapaa sotilas. Korhosia asui Poromäellä noin kolmensadan vuoden ajan. Poromäki tunnettiin ennen pysyvää asutusta piilopirttinä Sydänmaalla. Kylämme tunnettiin Sydänmaana kirkonkirjoissa yhtenä pitäjän kylänä aina 1700-luvun lopulle. Vähäväkisyyden takia kylää ei tuolloin virallistettu vaan annettiin olla osana Yli-Sotkamon kylää. Poromäen Korhosten suku laajeni ja sukua asui myös läheisessä Wilmilä 13 talossa Palomäen vaaralla. Palomäellä Korhoset asuivat 1700-luvun alulta lähes kuudenkymmenen vuoden ajan.

Vuonna 1676 Korhola 6 taloon Heinämäen vaaralle muutti Swen Korhonen. Hän oli Poromäen isännän Peer Korhosen veli. Swen Korhonen kuoli 38 vuotiaana ja hänen työtään tuli jatkamaan hänen veljensä Mårten. Talon suku laajeni Sipisille Pihlajamäelle ja Kemppalaan, Petäjäniemelle, Launoseen, Kaikkolaan ja sieltä Heinävaaralle. Tämän sukuhaaran Korhosia asuu kylällämme edelleen tänäkin päivänä monessa eri talossa.

Katermalta muutti Karppaset Karppalaan ja Kaikkolaan isovihan vuosina 1700-luvun alulla. Sukua asui kylällämme noin 150 vuoden ajan. Suku laajeni nopeasti ja olikin 1700-luvun loppupuolella kylän suurin. Vuosina 1791-92 oli paljon kulkutauteja ja kuolleisuutta. Näinä kahtena vuotena Karppasten suvusta kuoli lähes 30 henkeä, lähinnä nuoria perheellisiä miehiä ja lapsia. Talojen elämät menivät täysin uusiin puihin ja omistusvaihdoksia olosuhteiden pakosta syntyi. Yleensä lesket menivät uusiin avioliittoihin ja elämä jatkui. Muutakaan sosiaaliturvaa ei tuolloin ollut.

Vuonna 1780 kylällämme oli asuttuna 13 kantatilaa. Poromäki Anders Korhonen, Heinävaara Kusti Torvinen, Korhola 6 talot Rusala Olof Korhonen ja Heinämäki Siegfrid Korhonen, Kaikkola Matti Karppanen, Karppala Henrik Karppanen, Wilmilä Palomäellä Abraham Moilanen, Määttälä Kusianjärvellä Mikko Klemettinen, Petäjäniemi Anders Korhonen, Hakkarala Klemetinvaaralla Johan Hakkarainen, Wilmilä Peritalon kylällä Matti Wilmi, Moisala eli Pihlajamäki Johan Hakkarainen ja Kemppalanmäki Mårten Korhonen. Tämän lisäksi asui jonkin verran huonekuntalaisia ja jokunen itsellinen torppa.

800-luvulle tultaessa kylälle muuttivat Palomäelle Uhlbäkit Kuhmosta, Losontien Kuohuvaaralle Kemppaiset Hyrynsalmelta, Peritalon kylälle Härköset, Mähöset ja Sirviöt. Pihlajamäelle Heikkiset ja Piiraiset Ristijärveltä. Välilammelle Juutiset ja Tervot. 1840-luku oli sadollisesti hyvä minkä jälkeen muuttoliike voimistui. Uusia asukkaita muutti lähinnä Kuhmon Vieksin ja Ristijärven suunnalta. Perustettiin monia torppia ja mäkitupia. Muutto lähialueilta oli luonnollista, koska kulkuyhteydet olivat huonot ja kylämme oli syrjässä vilkkaimmilta kulkureiteiltä. Lisäväriä toivat aina 1800-luvun alulle saakka kantatiloilla asuneet sotilaat, joilla oli ruotsalaisperäiset nimet.

Elämä ei ole ollut aina helppoa. Katovuodet toistuivat säännöllisesti aina 1865-67 kuolonvuosiin saakka. Katovuosi aiheutti aliravintoa ja kulkutaudit olivat seurauksena. Tautiaikoina kuoleman tapauksia oli kylän taloissa paljon. Lääkärin- ja lääkehoidot puuttuivat pitkään, eikä elintarvikkeiden ja siementen varmuusvarastoja ollut liioin olemassa. Tulevaisuuden uskoa kuitenkin riitti.

Usein olen miettinyt, miten aikaisemmat sukupolvet ovat vaikeuksien keskellä selvinneet. Omatoimisuutta ja kekseliäisyyttä on tarvittu. Kokemuksesta on otettu oppia ja hyödynnetty uusia mahdollisuuksia. Luku- ja kirjoitustaito rahvaalta puuttui. Asiakirjat tehtiin ruotsinkielellä eikä aina ollut varmuutta mihin paperiin puumerkkinsä laittoi.

Yhteistoimintaa on koko historiamme ajan aina jossain määrin ollut. Kasken- ja tervanpoltto tiivisti rivejä. Vapaa-ajan viettoon ja nuorten yhteisiin tapaamisiin kelpasi sileä tanssikallio tai Kullankukkula. Siltatansseista vanhat puhuvat vieläkin. Erilaisia tilaisuuksia pidettiin kylän suurissa pirteissä. Vapaa-ajan ohjelma piti järjestää omatoimisesti itse. Kyläkoulun perustaminen toi tullessaan aivan uudet toimintamahdollisuudet. Se yhdisti entistä enemmän kyläläisiä ja oli kiinnekohta monille harrastuksille ja viriävälle opintotoiminnalle. Myös seurojen taloja rakennettiin.